fbpx

Huoli lapsistamme

Millaista on lapsen arki? Lähtökohtaisesti kannatan sitä, että lapsi saisi olla kotona ensimmäiset elinvuodet, mutta vain, jos se on perheiden oma valinta ja siihen on taloudelliset mahdollisuudet. On syytä muistaa, että pienet lapset elävät ruuhkavuosia ja taloudellista painolastia kertyy sen mukaisesti. Vanhempien jaksaminen on sietorajoilla, varsinkin silloin, jos ei ole minkäänlaisia tukiverkostoja omasta takaa ja esimerkiksi sukulaiset asuvat kaukana. Meillä on myös erilaisia perheitä ja sitä kautta erilaisia tarpeita, joita tarjottavien palveluiden ja tukirakenteiden pitäisi mukailla. Yhä enemmän on tullut esille se, millaiseksi lapsen arkipäivät muodostuvat kodin, päiväkodin, koulun ja harrastusten kehällä. Kannan huolta lapsista, joiden arki on pumpattu täyteen harrastuksia ja ohjattua toimintaa, sillä jo koulu itsessään on rankkaa. Koulun toimintaympäristöt  muuttuvat koko ajan ja vaatimukset laaja-alaisempaan osaamisen hallintaan kuormittavat pientä tai suurempaa oppijaa. Opetushallitus linjasi viime vuoden digiosaamisen yhdeksi keskeiseksi oppimisen ja opettamisen tavoitteeksi kouluissa. Oppilaalta odotetaan myös ns. itseohjautuvuutta. Pitäisi tietää ja jopa valita, mitä kannattaa opiskella ja miten. Molemmissa näissä on varmasti hyvätkin puolensa tiettyyn rajaan saakka, mutta mielestäni liika on liikaa. Kouluun mennään oppimaan ja opetettaviksi. Entä mitä kaikkea ihmeellisyyttä kouluissa tapahtuu ja samalla saamme lukea huolestuneina opettajien viestiä lasten lukutaidon heikkenemisestä erityisesti poikien osalta. Olemmeko me aikuisina ja varsinkin opetushallituksessa riittävästi pohtineet lastemme valmiuksia näihin niin kovasti korostettuihin taitoihin? Keskiössä pitäisi olla lapsi ja hänen ikätasonsa mukainen kehitys, eikö? Eikä takaraivossa se, miten Suomi varmistelee mainettaan osaamisen ja koulutuksen kehtona. Tämä nyt kärjistettynä. Minusta lapsuutta pitää suojella ja antaa sille oma aikansa. Liisa Keltikangas-Järvinen, alan asiantuntija erityisesti lasten tempperamenttitutkimuksen saralla on puhunut paljon näistä samoista asioista ja uskon, että hän on oikeassa.

Sinkkosen Jari taas on kantanut huolta siitä, että vanhemmat rakentavat lapsilleen liiaksikin arkea, jonka täyttää harrastukset harrastusten perään. Lapsen arki aikataulutetaan täyteen ja sitä ohjataan ja se kyllästetään kaikella mahdollisella toiminnalla, että vähemmästäkin vanhemmat läkähtyvät ja uupuvat puhumattakaan lapsista. Sinkkonen on jyrähtänyt useasti, että vähempikin riittäisi. Itse olen samalla kannalla. Ei lapsi ole mikään valmennuskohde. Minusta olemme vanhempina unohtaneet arjen tavallisen yhdessäolon ja touhuilun. Kokoonnutaan edes kerran päivässä yhteiseen pöytään, syödään ja keskustellaan päivän kulusta. Levähdetään, nauretaan ja ollaan lähellä. Käydään ystävillä ja sukulaisia tervehtimässä, eikä vain juosta suorittamisen onnistumiskokemusten perässä. Vaarana on lapsen uupuminen ja varhentuneet mielenterveysongelmat. On todella hälyttävää, että jo päiväkoti-ikäisillä lapsilla on tutkimusten mukaan todettu ahdistuneisuutta ja jopa mielenterveysongelmia. Sinkkonen ansaitusti puhuu kuin myös varoittaa meitä intensiivisestä vanhemmuudesta, joka kieltämättä nitistää vanhemmuudesta kaiken sen luonnollisuuden ja rentouden. Meidän tulisi kasvattaa itsessämme vanhempina kuuntelemisen ja kuulemisen taitoa. Mitä lapseni minulle sanoo ja kertoo? Millaisia ajatuksia hänellä on ja mitä hän itse toivoo ja odottaa meiltä eikä päinvastoin.

On todettu, että lapsella on mahdollisuudet kasvaa tasapainoiseksi nuoreksi ja aikuiseksi, kun hänellä on elämässään yksi turvallinen ja pysyvä aikuinen. Näin se varmasti on. Mutta entäpä silloin, kun näin ei ole syystä tai toisesta? Lastensuojelussa meillä on koko ajan enemmän lapsia sijoitettuna. Itse näkisin, että perhesijoittaminen on aina inhimillisempi ratkaisu kuin esimerkiksi pienyksiköt, saati suuremmat, joista kodinomaisuus on hyvin kaukana. Pienille lapsille löytyy sijaisvanhempia ja perheitä, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sijoittaminen tahtoo vaikeutua. On surullista ja lapsen kannalta epäinhimillistä, jos hän joutuu vaihtamaan sijaisperhettä useasti. Entä mitä sanoisin lastensuojelun yksiköistä? Minulla itselläni on kokemusta aikaisemman työni kautta muutamista sellaisista, joista olen joutunut tekemään tutkintapyynnön. Meillä ei ikävä kyllä ole laatu- ja valvontaongelma pelkästään vanhusten ja vammaisten hoivassa vaan tämä samainen problematiikka muhii myös lastensuojelussa. Kunnat ovat kukkaron nyörejä myöten olleet vaikeuksissa näidenkin palvelujen hankintaprosessien kanssa. Kuntien pitää myös tässä suhteessa olla hereillä. Kunnat tarvitsevat enemmän osaamista kilpailuttamisprosesseista ja hankintalakiin on kirjattava tarvittavat muutokset. On käsittämätöntä, että tällä hetkellä hankintalaista puuttuu kokonaan laatusuositukset. Yksityisten lastensuojelulaitosten määrä on kasvanut hurjasti aina näihin päiviin saakka. Valvonta näissä laitoksissa on puutteellista ja aivan riittämätöntä. Niin kauan kun meillä on pelkästään suositukset toiminnan laadusta, eikä toimintaa ole lailla sanktioitu, tämä epäsuotuisa kehitys vain jatkuu. Minusta toimintalupia pitää pystyä tarkistamaan ja tarvittaessa estämään. Kelvottomat toimijat alalla voivat hyvin helposti vaihtaa  firmansa nimeä ja jatkaa ala-arvoista palvelun tarjoamista.

Aikoinaan, kun 90-luvulla lakkautettiin lapsiperheiden kotipalvelu, oli se yksi lyhytnäköisimmistä päätöksistä ikinä. Lähdettiin jälleen säästämään peppu edellä puuhun, kuten näissä sosiaalipalveluissa on ollut tapana. Mahdollisimman varhainen puuttuminen ajoissa vähentää lapsiperheiden ongelmien kasaantumista ja vaikeutumista, kun pystytään heti puuttumaan lapsen epäsuotuisiin kasvuoloihin ja tarjoamaan perheen tarvitsemaa oikeanlaista tukea. Meillä on paljon ja hyvin monenlaista huolta lastensuojelun kentällä. Työ on koko ajan kehittynyt raskaammaksi ja on vaikea saada ammattilaisia palkattua, koska monella paikkakunnalla sosiaalityöntekijöiden palkat ovat niin alhaiset suhteessa työn vaativuuteen. Työntekijä vaihtaa herkästi vaikka asuinpaikkakuntaa paremman palkan perässä. Tämän olen nähnyt monta kertaa. Varhaiskasvatuskysymykset, kouluväkivalta ja koulumaailman kehittyminen koskettavat minua syvältä.  Nämä kaikki ovat sellaisia asioita, joihin otan herkästi kantaa.

Tarja Smura - lapset
Jaa tämä sivu:
Valikko