fbpx
Tarja Smura

Tarja Smura

Olen siis Tarja Smura, 48-vuotias neljän lapsen äiti Tampereelta. Perheeni ja läheiseni ja heistä huolehtiminen ovat olleet minulle arvokkainta maailmassa. Lapsillani on suuri merkitys siinä, millainen nainen ja äiti tänä päivänä saan olla. Olen heille ja heistä niin kiitollinen. Äitiyden lisäksi toinen intohimoni  on ollut yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen. Minua on aina aidosti kiinnostanut ihminen ja ihmisten arki, vuorovaikutus ja se, miten elämme täällä toistemme kanssa. Tähänhän yhteiskunta ja yhteiskuntajärjestys perustuu. Minulle hoiva-asiat ja toisesta huolehtiminen tulevat luonnostaan äitiyteni, perhearvojeni, kotikasvatukseni ja karjalaisten sukujuurieni myötä. Me karjalaiset olemme tunnettuja hoivasta ja vieraanvaraisuudesta. Minun pöydästäni kukaan ei lähde nälkäisenä ja autan aina niin paljon kuin pystyn.Työhistoriaa minulla on tavallisten ihmisten arjen ongelmista ja töihini on aina liittynyt tavalla tai toisella lähimmäisen auttaminen. Sydämeni sykkii ihmisille ja olen aina valmiina taistelemaan heikompiosaisten oikeuksista. En arastele tuoda julki mielipiteitäni ja vaikka ne olisivat kielteisiä, säilytän toisen kunnioittamisen ja käytöstavat. Olen räväkkä, mutta hyvällä tavalla. Minulla on elämänkokemusta ja henkilökohtaisia isojakin vastoinkäymisiä ainakin yhden ihmisen osan verran. Kaikesta on toivottavasti opittu ja vahvistuttu. Evakkomummoni eivät luovuttaneet, sitä en tee myöskään minä. Olen myös tiimitekijä, sillä uskon osaamisten yhdistämiseen, ratkaisukeskeisyyteen ja ilon kautta tekemiseen. Yksin meistä ei kukaan pärjää. Koen, että aika on nyt kypsä monella eri rintamalla. Yhteiskunnallisesti meillä on nyt sellaisia syitä “ilmassa”, että eiköhän pystytetä yhdessä Minä Välitän” – talkoot ihmisyyden ja inhimillisyyden puolesta!

Jos sinua koskettavat nämä esille tuomani asiat ja teemat ja haluat olla mukana Välittämisen Vallankumouksessa – “Minä Välitän” -talkoissani, niin jatketaanko juttua facebookissa? Lähetä minulle kaverikutsu ja vinkkaa ystävillesi myös!
Tästä pääset Facebook-profiilini. 

Lapsuudenkodin eväät ja juuret

Olen kesäkuun lapsi ja syntynyt vuonna 1970 Lohjalla, jonne vanhempani olivat joutuneet lähtemään työn perässä kotiseudultaan Pohjois-Karjalasta. Aivan kuten tänäkin päivänä ihmiset joutuvat muuttamaan työn perässä, vaikkeivat sitä niin haluaisikaan. Täällä Pirkanmaallakin on suurin osa sellaisia. Maaseudulla meillä on tilaa asua ja elää väljemmin, mutta työ on usein se hallitsevin ja määräävin tekijä. On surullista nähdä sitä näivettymisen kehitystä, kun maaseutumme hiljenee ja autioituu. Jo kylän pinnassa eikä pelkästään syrjäkylillä on autioituneita taloja, jotka lahoavat pystyyn. Lähipiirissäni on useita, jotka ovat tehneet tietoisen valinnan ja muuttaneet kaupungista maalle. On perheitä, jotka haluavat kasvattaa lapsensa maaseudun ja luonnon keskellä ja minusta tätä valinnan mahdollisuutta pitää pystyä poliittisin keinoin vahvistamaan. Maanläheinen luontosuhde houkuttaa monia ja onhan sillä merkitystä, missä ne omat juuret kullakin ovat. Olen ymmärtänyt, että Pirkanmaalla on nuorilla aikuisilla meneillään jonkinlaisena trendinä maaseutuhaaveilu. Osaan samaistua tällaiseen, sillä minulle maaseutu ja ihmiset siellä ovat henkireikä tänäkin päivänä. Lähisukulaiseni asuvat edelleen Pohjois-Karjalassa ja sinne mieli halajaa usein.

Takaisin lapsuudenperheeseeni. Olen kolmilapsisen työläisperheen kuopus. Olen saanut ahkeruuden ja työn tekemisen esimerkin sekä omilta vanhemmiltani että isovanhemmiltani, jotka olivat minulle erityisen rakkaita. Äitini pisin työrupeama oli vanhainkodissa ja isäni asfalttitehtaalla ja timpurin töissä ulkomaita myöten. Lohjan vuosien jälkeen kotiseutuikävä ja muut seikat veivät vanhempani takaisin Itä-Suomeen reilun 11 000 asukkaan Nurmekseen. Tämä muutti myös minun, silloisen 11-vuotiaan tytön elämän. Vaikka olenkin syntynyt kaupunkiin, niin sydämeni sykkii ja juureni ovat vahvasti maaseudun mullassa ja karjalaisessa kulttuurissa. Karjalaisuudesta ammenan voimaa varsinkin vastoinkäymisissä ja niinä synkimpinä hetkinä. Molemmat ukkini taistelivat sodissa ja kyyneleiset evakkotarinat olen kuullut kymmeniä kertoja. Olen hyvin usein miettinyt, mitä kaikkea nämä urheat miehet ja naiset ovatkaan saaneet kestää. Ja juuri viimeksi, kun lehtien otsikot kehottivat ihmisiä jäämään kovien pakkasten vuoksi kotiin pitämään etäpäivää ihan kuin olisi ollut maassa hätätila, vaikka ihan normaalista talviolosuhteista oli kyse. Ihantalassa sitkeät nuoret sotilaamme taistelivat vihollista vastaan jopa 40 asteen pakkasessa! Tätä talvisodan yhteen puhaltavaa henkeä tarvitsee myös tämän päivän Suomi!  Ketään ei jätetä, ei yhtäkään nuorta putoamaan koulutuksesta ja syrjäytymään, vanhusta makaamaan yksinäisyyteen, opettajaa uupumaan työtaakan alle tai perhettä köyhyysloukkuun. Meillä on vastuu kaikista meistä yhdessä, joten pidetään huolta toisistamme ja nyt vielä entistä enemmän!

Nuoruusvuosien kokemukset heijastuen tähän päivään

Aikoinani lukion jälkeen minulle oli täysin selvää lähteä kouluttautumaan alalle, jossa saisin olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja auttaa muita. Mikään ei ole niin kiinnostavaa kuin ihminen ja vuorovaikutus, joten päädyinkin luontevasti sosiaali-alalle.

Otin esimerkkiä rakkaasta äidistäni, joka oli tehnyt suurimman työrupeamansa vanhustenhoidossa.  Äitini oli toivottu omaishoitaja, koska hän oli ahkera työntekijä, jolla oli lempeä, vanhusta kunnioittava ja arvostava työote. Äitini on suurin esikuvani ja otin hänestä mallia.  Ensimmäiset kesätyöni pääsin minäkin tekemään vanhainkodissa. Nykyisin äitini on isäni omaishoitaja. Raskasta mutta niin kovin arvokasta työtä.

Lapsuudessani ja nuoruudessani vietin paljon aikaa myös isovanhempieni kanssa, mikä varmasti on muovannut minua ihmisenä. Mummoni tuntui toiselta äidiltä. Olen aina arvostanut vanhojen ihmisten kokemusta ja viisautta. Kesätöissäni löysin itseni usein istumasta jonkun mummon tai papan sängynlaidalta pitämässä heitä kädestä ja kuuntelemassa tarinoita ja neuvoja. Kävin myös auttelemassa naapuruston vanhuksia ja pitämässä heille seuraa. Niin lämpimiä muistoja nämä kaikki. Matkan varrelle on mahtunut tietenkin niitä ikävämpiäkin kokemuksia. Ensimmäisessä vanhainkotiharjoittelussani v. 1991 järkytyin siitä, kuinka geriatrisessa tuolissa istuneelle miehelle hoitaja syötti liian tulista ruokaa. Näin kuinka miehen silmistä vuosivat kyyneleet kivusta ja se oli minulle liikaa. Puutuin asiaan välittömästi ja vaadin saada itse hoitaa tuon vanhan miehen syöttämisen ja hoitaja jatkoi muihin tehtäviinsä. Ehkä kyse oli kiireestä, mutta oli miten oli, eihän näin saa kohdella ketään ihmistä. Samaisessa paikassa muistan sulkeneeni ensimmäiset viikot vessa- ja suihkutilojen ovia, että asukkaat saisivat yksityisyydensuojaa. Asukkaiden ovia pidettiin auki myös vatsan toimittelupäivinä, jolloin kuka tahansa käytävältä pääsi näkemään esteettä huoneeseen. Olin järkyttynyt ja samalla niin surullinen. Nouseepa mieleeni myös eräskin vaippakohu vuosien varrelta, kun vanhuksia makuutettiin märissä vaipoissa säästösyistä. Alan ihmiset haastoivat silloisia päättäjiä itse kokeilemaan, miltä tällainen tuntuu ja se, ettei pääse autettuna edes vessaan. Kaikki, mitä nyt kirjoitan on valitettavan surullisesti myös tätä päivää

Jaa tämä sivu:
Valikko