fbpx

Työssäjaksaminen – tulevaisuuden tekemistä

Mikään ei mielestäni ole niin arvokasta työtä kuin sellainen, jossa hoidetaan tavalla tai toisella toista ihmistä. Tai kasvatetaan ja opetetaan lapsia ja nuoria. Näitä meidän arjen sankareita ovat kaikki varhaiskasvatuksen työntekijät, neuvolan väki, lähihoitajat, sosiaalityöntekijät, pelastustyöntekijät, sairaanhoitajat, lääkärit, ensihoidon työntekijät, ohjaajat, kätilöt  ja opettajat jne. jne. Ja erityisesti vielä ne meidän raskaan työn raatajat, jotka painavat töitä vuorossa yötä myöten ja usein oman jaksamisen kustannuksella. Olen vierestä joutunut seuraamaan, millaista on tehdä yövuoroja vuosia ja mitä se tekijältään vaatii. Kun rytmit on sekaisin muuttaa se koko perheen arkea ja kääntää kaikkien osallisten aikataulut päälaelleen. Tämäkin on kantapään kautta tullut koetuksi. Joskus aikoinaan tein minäkin yövuoroja lastenkodissa, mutta en olisi varmasti pidemmän päälle jaksanut. Rakastan liikaa yöunta. Kun tekee läheisesti työtä ihmisten kanssa, on omalla persoonalla ammattitaidon ja osaamisen lisäksi suuri merkitys. Sitä antaa itsestään paljon, mutta entä jos työ alkaakin tuntua rasitukselta eikä siitä saa itselleen mitään takaisin?  Millaiseksi muuttuu hoitajan arki jos se on pelkkää selviytymistä päivästä toiseen ja vuorosta vuoroon? Voimavarojen varjoissa ja äärirajoilla työskentelyä?

Mietin usein laajemmassakin mittakaavassa, miten mahtaa meidän hoitohenkilöstö voida. Mitä itse luulet? Usein olen itse miettinyt, millaisia seurauksia olisi siitä jos tämä erittäin tärkeä osa meidän yhteiskunnan työntekijöistä uupuisi eikä jaksaisi selviytyä enää töistään. Ja kun tähän yhtälöön lisättäisiin työikäisen väestön väheneminen, hoitoalan työvoimapula ja alati kiihtyvä huoltosuhde? Tai jos henkilöstö lähtisi lakkoilemaan useimmin ja isommilla volyymeillä? Me kärsimme jo nyt lääkäripulasta. Ehkä en uskalla edes viedä tätä ajatuskuviotani pidemmälle, koska kaikki me ymmärrämme, mihin tällainen kehitys johtaa pahimmillaan. Ovatko nämä enemmänkin pelkkiä uhkakuvia vai ihan todellisia pelon aiheita? Minua suuresti huolettaa se, onko meillä hoitajia jatkossakin ja jos on niin millaisia? Samalla iloitsen soveltuvuustestien palauttamisesta lähihoitajakoulutukseen. Miten saada hoiva-alan luottamusta palautettua ja kiinnostusta alaan lisättyä? Kaikki nämä odottavat ratkaisuja.

Työhyvinvointi on olennaisin osa työssäjaksamiselle. Mitkä tekijät vaarantavat ihmisten jaksamista? Ja vaikka ehkä fyysisesti jaksaisikin, mikä nakertaa motivaatiota? Työn kuormitettavuus on varmasti selkeästi yksi suurimmista tekijöistä jos henkilömitoitukset pidetään minimeissä ja pääsääntöisen pitkäkestoisesti. Minimit ovatkin vakiokäytäntö ja työntekijöiltä odotetaan jatkuvaa joustoa ja sopeutumista. Ei ole oikein, ei. Miksi opettajaa alkaa alanvaihdos oikeasti houkuttelemaan? Kun kuormittavuuteen lisätään työnkuvan laajentaminen, on lappu sairaslomalle monelle pelastus tai jopa se alanvaihdos. Sairaslomapoissaoloja ropisee ja paikkaukset tehdään ns. epäpätevillä monellakin eri alalla. Tästä kuormittavuudesta meillä on nyt saatu jääkylmää esimerkkiä vanhusten ja vammaisten hoiva-alalta, jossa minimien lisäksi pelleiltiin haamuhoitajilla. Härskisti ihmisten hädällä rahastavat jättiyritykset ovat piut paut välittäneet hoidettavista tai työntekijöidensä jaksamisesta kunhan hillot ovat ohjautuneet omille tileille ja paratiiseihin.

Henkilöstön mitoitustuskaa eletään tai on jo vuosikaudet eletty myös lastensuojelussa. Kuinka voidaan edes edellyttää, että yksi sosiaalityöntekijä pystyy tekemään ammattitaitonsa ja osaamisensa mukaista laadukasta työtä jos hänelle on 30 asiakkuutta? Ei sitten mitenkään. Kyse on työstä, jossa ihminen ja avuntarvitsija kohdataan hyvin herkässä elämäntilanteessa haavoittuvaisimmillaan. Tällöin ei työntekijä voi olla lipevä saippua, vaan läsnä täysillä. Kiirettä ei saisi näyttää ja aikaa pitäisi olla. Töissä, joka on henkisesti raskasta ts. ollaan tekemisissä ihmisten ja elämän ns. raadollisimpien asioiden äärellä myös palkkauksella on suuri merkitys. Sosiaalityöntekijöiden alipalkkaus on tosiasia, paikkakuntakohtaiset erot palkassa ovat pöyristyttävästi useita satoja euroja. Näin on ollut jo yli kymmenen vuotta. Tähän pitäisi saada muutos ja sen olisi pitänyt tapahtua jo eilen! Kuin ihminen hakeutuu kouluttautumaan sosiaalityöntekijäksi tai vastaavaksi hänellä on varmasti arvopohjana ihmisyys, myötätunto ja auttaminen. Kuinka monelta tämä nykyinen järjestelmä nitistää kaiken tämän? Kutsumus on hyvästä mutta sillä ei elä. Työssä jaksamiseen vaikuttaa myös vahvasti johtaminen ja se, millainen esimies on. Miten työt on järjestetty ja saako työntekijä työstään riittävää palautetta, onko hänellä mahdollisuudet vaikuttaa aidosti omaan työhönsä. Miten tiimit toimivat ja sen yksilöt arvostavat toisiaan ja onko työilmapiiri rento, välitön ja kannustava. Työssäjaksaminen on monen tekijän summa.

Haluan nostaa keskusteluun myös meidän kansankynttilät eli opet. Miten tällä porukalla oikein pyyhkii vai pyyhkiikö mitenkään? Suomen opettajaksi opiskelevien liitolta SOOL:ilta on tullut vahvaa viestiä ja vetoomusta liittyen työssä jaksamiseen. Opettajien työnkuvan laajentuessa entisestään, kokevat opettajat uupuvansa. Aiheesta. Moni harkitsee alan vaihdosta. Huolestuttavaa, erityisen huolestuttavaa sanon minä! Mistä oikein pohjimmiltaan on kysymys? Vaikka yhteiskunta muuttuu sykähdyttävällä vauhdilla ja meiltä kaikilta niin opettajiltakin edellytetään kyydissä pysymistä. Haluan digitalisaatiota ja muita opetussuunnitelman painotuksia uhaten kysyä: kuinka kauas on ajauduttu opettajien perustehtävästä opettaa? Vaatimuksia ladataan ja kuormittavuus näkyy opettajien arjessa monin eri tavoin. Millaiseksi on muuttunut oppimisympäristö opettajan ja muiden kouluissa työskentelevien näkökulmasta? Koko oppimisen ja opettamisen toimintaympäristö on kokenut valtavan muodonmuutoksen. Pitäisikö huokaista tuskasta? Olen aina karsastanut sanaa oppilasaines, jolla tarkoitetaan sitä, millaisia lapsia ja nuoria meidän opettajat saavat (joutuvat) opettamaan. Pitäisikö meidän vanhempina olla nykyisin huolissaan siitä, miten lapsemme ja nuoremme käyttäytyvät? Vapaus ja yksilöllisyys kyllä, mutta tiettyyn rajaan saakka. Meillä on kasvatuskumppanuus mutta kasvatusta ei voi ulkoistaa meiltä vanhemmilta kouluihin. Yhteiskunta toimii pelisäännöillä ja se pitäisi näkyä myös kouluissa. Olen huolissani vaikkapa nyt ihan perus käytöstavoista. Tätäkään en lähde yleistämään, mutta uskallan väittää, että häiriökäyttäytyminen ja levottomuus ovat huomattavasti lisääntyneet kouluissamme ja opettajat eivät juurikaan mitään asialle voi tehdä. Hei eivät pysty, eivätkä saa eivätkä ehkä jaksa!

Nämä asiat mistä nyt esimerkiksi opettajien ja koulumaailman tiimoilta kirjoitan, on otettu kysymyksinä lähes jokaisessa vaalikoneessa, jonka olen tähän mennessä täyttänyt. Niitä on aika monta ja lisää pukkaa. Myös hallitus on ottanut kouluviihtyvyyden kärkiteemoikseen ja siitä olen iloinen. Mutta näinhän se on, että tämäkin on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti. Tottakai haluamme lastemme viihtyvän koulussa, ei ole kiusaamista jne. mutta opettajien motivaatio työskennellä lasten kanssa on aivan yhtä tärkeää. Ei opettajiakaan saa kiusata. Opettajat itse ovat vedonneet lasten henkisen tuen kasvattamiseen ja siihen meidän kaikkien tulee yhteisesti panostaa. Näkisin mielelläni lisää ymmärtäviä ja lapsia ja nuoria tukevia aikuisia kouluissa ja oppilaitoksissa. Käytännössä nuorisotyöntekijöiden jalkautumista, päihdetyöntekijöitä ja psykiatrisia sairaanhoitajia ammatillisissa opinahjoissa. Tästä koppia lähettäisin nyt erikseen Pirkanmaalle ja Tredun suuntaan! Tämänhetkinen oppilashuolto on täysin riittämätöntä koko maassa. Nuorten kohdalla ammatillisella koulutuksella on avainmerkitys kiinnittymisessä yhteiskuntaan ja työelämään. Jos nuori jää peruskoulun varaan, syrjäytymisen riski on moninkertainen. Miten me suhtaudumme koulupudokkaisiin ja sillä mitä me olemme valmiit tämän asian puolesta tekemään, sillä on oikeasti merkitystä. Nämä eivät ole uhkakuvia, vaan faktoja, jotka kaikkien päättäjien ja tahojen tulee pitää fokuksena kun ratkaisuja nuijitaan. Koulutuksesta ei saa enää leikata! Lyhytnäköiset säästöt ovat usein typerääkin typerämpiä. Päätösten lapsivaikutukset otetaan liian heikosti vielä huomioon eikä nähdä metsää puilta. Pitäisi oikeasti opetella näkemään kauas ja erityisesti kun on kyse lapsista, nuorista ja perheistä ja heidän kanssaan arkea säännöllisesti jakavista ammattilaisista. Kaikki työ on aina lähtökohtaisesti arvokasta mutta työ, jossa kasvatetaan ja opetetaan lapsia ja nuoria, niillä luodaan tulevaisuus. Pohja lähtee kodista ja yltää aina kouluun saakka. Tällä matkalla on monia turvaverkkoja ja seuloja, pidetään ne tiiviinä ja yhtenäisinä. Luodaan sellaisia vastuullisia ratkaisuja ja rakenteita, että nämä ihmiset jaksavat edelleenkin tehdä tätä arvokasta työtä tulevaisuutemme turvaamiseksi.

Jaa tämä sivu:
Valikko