fbpx

Kuinka paljon me kestämme yksinäisyyttä?

Yksinäisyys kansantautina

Yksinäisyys, hiljainen tappaja

Yksinäisyydestä valtakunnallisena ilmiönä ja Pirkanmaalla

Näiden vaalien aikana on puhuttu paljon vanhushoivasta, ikäihmisten osallistamisesta, nuorten kiinnittymisestä yhteiskuntaan ja lapsiperheiden asemasta, näinhän minäkin. Nämä aiheet ovat puhuttaneet ihmisiä eri puolilla tapahtumissa. Olin maaliskuun alussa Tampereen pormestarin infotilaisuudessa, jossa käsiteltiin Pirkanmaan asioita laidasta laitaan; elinkeinoelämää, korkeakouluopiskelijoiden määrää, palvelutarpeen jakautumista ikäryhmittäin sekä luontomatkailun kehittämistä. Tässä tilaisuudessa pormestari nosti esille myös yksinäisten ihmisten huomattavan suuren määrän ja aseman Pirkanmaalla. Itsekin olen aihetta sivunnut omilla vaalisivuillani, mutta en läheskään riittävästi. On kyllä pitänyt, koska aihe koskettaa ja on tärkeä. Aikaa pitäisi vain olla enemmän. On sanomattakin selvää, että tähän ja yksinäisten ihmisten asioihin tulee kiinnittää huomiota nykyistä huomattavasti enemmän ja laaja-alaisemmin. Kyseessä on ilmiö, johon on lähdettävä intensiivisesti hakemaan rakenteellisia ratkaisuja yli puoluerajojen. Yksinäiset eivät saa jäädä väliinputoajiksi ja ulkopuolelle. Yleisestihän puhumme sitä, että yksinäisyys koskee pääsääntöisesti vanhuksia ja nuoria ja heidän kokemaansa turvattomuutta. Kyllä näin onkin, mutta joukossa on myös nuoria aikuisia ja keski-ikäisiä. Ja entäpä lapset? Yksinäisyys ei katso ikää, sukupuolta tai yhteiskuntaluokkaa, vaikkakin se liitetään hyvin usein erilaiseen huono-osaisuuteen tai ns. “pohjalla” oleviin ja syrjäytyneisiin. Tämä ei kuitenkaan ole ihan koko todellisuus. Yksinäisyyttä voi kokea kuka tahansa meistä ja missä elämänvaiheessa tahansa. Yksinäisyyttä on sekin, jos kokee olevansa parisuhteessaan yksinäinen. Yksinäisyys onkin hyvin monimuotoinen ilmiö, johon kansanomaisesti liitetään herkästi juuri turvattomuus, sosiaalisten suhteiden vähäisyys, mielenterveysongelmat sekä alhainen toimeentulo ja sitä kautta selviäminen arjessa. Joka tapauksessa yksinäisyys ei saa alentaa ihmisarvoa. Jokainen on ainutlaatuinen ja arvokas.

Yksinäisyyttähän on ollut aina, mutta se on muuttunut. Enää yksinäinen ihminen ei ole vain sellainen, joka pitkien välimatkojen takia on erossa sukulaisistaan. Sosiaalinen yksinäisyys on erityisen surullista. Se, jos sinulla ei ole läheisiä tai ystäviä. Kukaan ei kaipaa, eikä soita perään, mitä sinulle kuuluu. Huolestuttavaa on myös se, että yksinäisyyden terveysvaikutukset ovat erittäin merkittävät. On tutkittu, että yksinäisyys nostaa ennenaikaista kuolemanriskiä jopa 45% ja tämä on enemmän kuin mikään muu, kuten vaikkapa huomattava painonnousu. Samalla on todettu, että yksinäisyys tulee olemaan yksi suurimpia haasteitamme 2020-luvulla, ja ettei mikään uhkaa terveyttämme vakavammin kuin yksinäisyys. Yksinäinen ihminen kärsii moninaisista fyysisistä oireista. Yksinäisyyden on tutkittu muuttavan jopa aivojen rakennetta. Puhutaan mielenterveysongelmista, ahdistuksesta ja masennuksesta. Meillä löytyy tutkimusta tästä jo varhaiskasvatusikäisistä lapsista saakka. Näiden lisäksi yksinäistä uhkaa sydän- ja verisuonisairaudet ja jopa osteoporoosista on mainintoja. Yksinäinen ihminen voi kärsiä myös erilaisista harhoista ja pelkotiloista. Mutta miltä yksinäisyys tuntuu henkisesti? Selvää on se, että yksinäisyys sattuu. Yksinäisyys tuntuu kehossa epämääräisenä kalvavana tyhjyyden tunteena. Ihminen kokee olevansa näkymätön, kukaan ei huomaa, eikä noteeraa. Olet fyysisesti osa yhteiskuntaa ja ympäristöä, mutta siltikin näkymätön. Tätähän tapahtuu jatkuvasti kouluissa ja työpaikoilla. Aina ei ehkä hoksata pyytää lounaalle hiljaisempaa työkaveria tai koulussa vain unohdetaan luokkakaveri, joka ei niin kiinnosta, eikä häntä sitä kautta oteta joukkoon. Tahallinen ulkopuolelle sulkeminen on aina kiusaamista. Meillä jokaisella on luontainen tarve tulla huomatuksi ja saada kokea olevansa tärkeä ja merkityksellinen, kokea että olemassaololleen on väliä. Meillä on tarve myöskin tulla kunnioitetuksi ihmisenä. Jokainen kaipaa myös läheisyyttä ja kosketusta, ihan perustarpeita nämäkin.  

Yksinäisyyttä on tutkittu paljon ja meillä esimerkiksi professori Juho Saari Tampereen yliopistosta. Hän on toimittanut  aiheesta myös kirjan, Yksinäisten Suomi. Yksinäisyys tulee ja on jo nyt meillä mittava ilmiö; joka viides suomalainen kokee yksinäisyyttä joskus ja joka kymmenes usein. Jatkuvaa yksinäisyyttä kokee joka kahdeskymmenes. Meillä on käsissämme ilmiö, johon tulee suhtautua erittäin vakavasti ja siihen pitää pureutua monin eri keinoin. Meillä täällä Tampereella on erittäin hyviä kolmannen sektorin toimijoita, järjestöjä ja yhdistyksiä, jotka toimivat matalankynnyksen periaatteella.Tällaista toimintaa löytyy mm. Kumppanuustalo Arttelista Tammelasta. Tänne ihminen voi mennä viettämään aikaansa nimettömänä, mutta usein käy onnellisesti niin, että pikkuhiljaa rohkaistuu ja käynneistä tulee enemmänkin säännöllisiä. Arttelista löytyyy myös ikä-ihmisille suunnattu Nääsville ry, joka kouluttaa ikäihmisistä vanhuksille auttajia. Tämä on koettu mielekkäänä ja toiminta on suosittua. Samoin kuin Mummokammarin toiminta. Ja tarvetta vastaavanlaisille on, kuten tiedämme, hyvin paljon. Arttelista löytyy myös nuorille mielenterveyskuntoutujille moninaista toimintaa sekä yksinäisille naisille erikseen suunnattuja tukitoimia ja tekemistä. Onpa siellä jopa ErostaEloon ryhmiä miehille.  Kuten meille kaikille on tärkeää rytmittää arki ja päivän askareet, niin sitäkin tärkeämpää se on yksinäiselle ihmiselle. On syy, miksi herätä ja lähteä liikkeelle. Tärkeää on kohdata ihmisiä.

Itse häikäistyin Arttelin monipuolisesta toiminnasta. Arttelissa osallistetaan ja mahdollistetaan ja tehdään tätä tärkeää työtä. Yksinäisyyteen vastaaminen ei kuitenkaan ja missään nimessä saa jäädä vain järjestöjen varaan, vaan tarvitaan rakenteellisia muutoksia ja ennaltaehkäisevää työtä. Varhaista puuttumista. Meillä nuoret 18-24-vuotiaat kokevat yksinäisyyttä ja juuri näiden ikäryhmien kanssa pitää olla herkillä, turvaverkot tiiviimmiksi, että pystytään puuttumaan heti, kun merkit ovat näkyvissä. Vertaistuki ja yhteisöllisyyden kasvattaminen entisaikojen malliin on mielestäni hyvin tärkeää tulevaisuudessakin. Lukiokoulutuksessa on valinnan mahdollisuutta yllin kyllin, mutta surullista on se, että ei ole enää sitä omaa ryhmää tai luokkaa kuten meillä ennen. Tämä aiheuttaa irrallisuutta ja varmasti yksinäisyyttäkin. Mutta onneksi perusopetuksessa on alettu opettamaan tunne- ja vuorovaikutustaitoja, joskin tämä pitää saada käytänteeksi kaikissa kouluissa. Jos meidän lapsilta ja nuorilta rappeutuvat sosiaaliset taidot, miten me osaamme olla ihminen ihmiselle, lähimmäinen lähimmäiselle? Tai miten he osaavat sovitella ristiriitoja? Aitoa kohtaamista ei korvata millään. Olen paljon vaalikentilläkin puhunut eriarvoistumisesta, että ihmiset jakaantuvat. Jokainen meistä tottakai elää omaa todellisuuttaan, mutta mielestäni ei pidä elää kuplamaisesti huomioimatta ympäristöä ja vaikkapa toisen ihmisen pahaa oloa. Meillä on hyvätuloisia ja niitä jotka ns. porskuttaa ja heille sosiaalisesti syrjäytyneet eivät ehkä ole mitään tai vain ihmispoloja ja -kohtaloita katukuvassa. Enkä nyt suinkaan tarkoita, että jokaisen pitäisi Äiti Teresaksi ryhtyä, vaan sitä, että voisimme olla epäitsekkäämpiä omassa arjessamme ja tehdä havaintoja ja hyviä tekoja. Hyvä kasvattaa hyvää ja yhteisvastuullisesti saamme tämän epäsuotuisan kehityksen taittumaan. Jos me lakkaamme välittämästä siitä, miten lähimmäinen voi, se on väärä suunta. Kaikki alkaa välittämisestä. Elämässä on eri vaiheita ja vaikeuksia kaikilla, mutta jos meillä syntyy näistä suoranaisia ilmiöitä, kuten nyt yksinäisyys, siihen on havahduttava yhdessä tekemään korjausliikkeitä. Suomi kuuluu kaikille ja jokainen on yhtä arvokas.

#Välittämisenvallankumous

Jaa tämä sivu:
Valikko